Näytön paikka

Elinikäinen oppiminen

Tutkintotodistukset eivät enää riitä osaamisen todentamiseen. Tarvitaan hienojakoisempia, jatkuvasti ylläpidettäviä osaamisen osoittamisen välineitä.

Vielä parikymmentä vuotta sitten tutkinto riitti todistukseksi ammattitaidosta aina eläkeikään asti. Monet olivat samassa ammatissa koko työuransa.

Digitalisaation eli neljännen teollisen vallankumouksen myötä työelämän vaatimukset muuttuvat, ja osaaminen vanhenee nopeasti. Tutkinnosta tulee käytännössä lupa osallistua täydennysopintoihin, todiste siitä, että on sisäistänyt alan perustiedot ja pystyy omaksumaan uutta tietoa ja osaamista.

Jatkuva oppiminen haastaa tutkintokoulutuksen 

Tarve opiskella tutkinnon jälkeen on tunnustettu jo pitkään, ja tarve nykyisenkaltaisia tutkintoja pienemmille osaamiskokonaisuuksille kasvaa koko ajan. Konkreettiset askeleet eivät vielä kuitenkaan ole olleet kovin suuria.

Vaatimukset jatkuvasta oppimisesta ja osaamisen päivittämisen ketteryydestä heijastuvat myös tutkintokoulutuksen järjestämiseen. Esimerkiksi opintojen modulaarisuudesta on puhuttu pitkään, vaikka toteutus on vielä alkutaipaleella. Opintojen tarjoaminen muille kuin tutkinto-opiskelijoille ja avointen verkkokurssien, MOOCien, tarjonta on Suomessa vielä vaatimatonta. Syy tähän löytyy muun muassa yliopistojen rahoituksesta, joka kannustaa tarjoamaan opintoja pääosin vain omille opiskelijoille.

Yksi konkreettinen esimerkki monialaisesta, valmiiksi muotoillusta osaamiskokonaisuudesta ovat korkeakouludiplomit, jotka tuotiin tutkintokoulutuksen rinnalle vuonna 2014. Niillä pyrittiin antamaan täsmäratkaisuja työelämän osaamistarpeisiin ja helpottamaan nuorten, etenkin nuorten miesten, korkeakoulutukseen tarttumista.

Tähän asti tutkintotodistukset ja diplomit ovat olleet ainoita tapoja todentaa korkeakoulussa hankittua osaamista. Tutkintotodistus on käytännössä kuitenkin epätarkoituksenmukainen osaamisen osoittamisen väline, sillä se kertoo suoritetut opintokokonaisuudet arvosanoineen, mutta ei anna tietoa esimerkiksi opintokokonaisuuksien sisällöistä, vaativuudesta tai osaamistavoitteista. Tutkintotodistusten antamat tiedot ovat niin vähäiset, ettei niistä ole juuri hyötyä rekrytoinnissa. 

Kauppatieteiden tutkinnot tunnetaan työmarkkinoilla hyvin, mutta yhä useammin kuulee, etenkin generalistialoilla, kuinka tutkinto on sivuseikka työllistymisessä eikä kukaan kysele gradun arvosanaa. Miten kauan osaamisen tunnustamisen nykyrakenteista pidetään kiinni, kun ne eivät enää vastaa työelämän tarpeisiin? 

Seinät eivät opeta

Mozilla-säätiö on kehittänyt avoimen Open Badge -standardin, osaamismerkin, jonka käyttöä TIEKEn vetämä Badge Finland -verkosto pyrkii Suomessa edistämään, ja jota Ekonomitkin käyttävät omissa koulutuksissaan osaamisen tunnustamiseen.  Open Badge -osaamismerkkien avulla voidaan osoittaa ja kuvata osaamista siitä riippumatta, onko se saatu oppilaitoksen koulutusohjelmassa, työssä oppimalla tai harrastuksissa. Monet ammattikorkeakoulut ovat ottaneet osaamismerkit käyttöönsä, ja niillä voi todentaa esimerkiksi järjestöissä hankittua osaamista.

Osaamismerkeilla on kaksi merkittävää ansiota: oppimista ei ole rajattu oppilaitosten seinien sisälle, ja merkki sisältää kattavan kuvauksen osaamisesta, joka merkillä osoitetaan.

Osaamista karttuu läpi elämän, ja Open Badget auttavat hallitsemaan sitä. Omista osaamismerkeistään voi koota sähköisen CV:n, kerätä ne Open Badge Passport -palveluun tai pitää ne esillä esimerkiksi LinkedIn-profiilissaan, josta rekrytoijien on ne helppo löytää.

Ratkaisevaa on, että osaamismerkkeihin eli niiden myöntäjiin voi luottaa. Osaamismerkeistä on nähtävä paitsi todennettu osaaminen, myös merkin myöntäjä, jotta merkin luotettavuutta pystyy arvioimaan.

Suomen esimerkistä Euroopan käytäntö

Standardoidut kansainväliset osaamismerkit edistävät myös yliopistojen kansainvälistymistä. Vaikka tutkintojen vertailukelpoisuutta on pyritty parantamaan esimerkiksi Bolognan prosessilla, tutkintojen konkreettisista sisällöistä on edelleen vaikea saada tietoa. 

Suomessa tutkintotodistuksen saa lähtökohtaisesti suomeksi tai ruotsiksi. Kansainvälisissä maisteriohjelmissa sen saa yleensä englanniksi. Kotimaisilla kielillä tutkintonsa suorittanut voi saada tutkintotodistuksen liitteeksi niin sanotun Diploma Supplementin, jossa luetellaan suoritetut opinnot ja niiden vaativuustaso sekä asema koulutuksessa. Käytännössä siis liite kertoo enemmän kuin varsinainen tutkintotodistus.

Yliopistojen, opiskelijoiden ja tutkijoiden kansainvälistymistä toivotaan, mutta käytännön työ sen helpottamiseksi on vielä kesken. Maailma sähköistyy ympärillä, mutta yliopistoissa skannataan edelleen papereita. Liikkuvuus ja tutkintojen vertailu helpottuisivat, jos edes Euroopassa olisi käytössä standardoidut, sähköiset osaamisen todentamisvälineet. Suomi voisi näyttää tässä esimerkkiä.

Euroopan Unionin kannattaa edistää standardoitujen sähköisten osaamismerkkien käyttöönottoa koko Unionissa, sillä se helpottaisi työvoiman vapaata liikkuvuutta sisämarkkinoilla. Työnantajat pystyisivät vertailemaan työnhakijoiden osaamista siitä riippumatta, missä he ovat opiskelleet ja täydentäneet osaamistaan. Vastaavasti opiskelijat pystyisivät arvioimaan eri oppilaitosten tarjoamien opintokokonaisuuksien sisältöjä, kun ne olisi kuvattu vakioidulla tavalla oppilaitosten myöntämissä osaamismerkeissä. 

Osaamismerkit hyödyttäisivät myös viranomaisia ja koulutuspolitiikan ammattilaisia, kun tarjolla olevaa koulutusta pystyttäisiin arvioimaan ja suunnittelemaan aiempaa paremmin. Päätökset koulutusohjelmien muutoksista, perustamisista ja lopettamisista pystyttäisiin tekemään paljon nykyistä paremman tiedon varassa.

# # #

Artikkeli on alunperin julkaistu TIEKEn verkkosivuilla ja se on Suomen Ekonomien ja TIEKE Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus ry:n yhteisblogisarjan ensimmäinen osa. Blogisarjassa käsitellään digitalisaation ekonomeille ajankohtaisia kysymyksiä. Kirjoittajina ovat  Suomen Ekonomien koulutuspolitiikan erityisasiantuntija Mari Kröger ja TIEKEn digivaikuttaja Jyrki Kasvi.  

OHO! – saavutettavampaa korkeakoulua etsimässä

OHO!-hanke edistää saavutettavuutta

OHO! – Opiskelukyvyn, hyvinvoinnin ja osallisuuden edistäminen korkeakouluissa -hankkeen kolmannen työpaketin tavoitteena oli luoda edellytyksiä opiskelijoiden vahvuudet ja tuen tarpeet huomioiville opinnoille, huomioida entistä paremmin opiskelijoiden moninaisuus sekä kehittää henkilöstön ohjausosaamista.

Haasteisiin lähdettiin vastaamaan neljällä yksilöidyllä tavoitteella:

  1. Selvitetään korkeakoulujen saavutettavuustilanne
  2. Kehitetään saavutettavuuden pedagogisia työvälineitä
  3. Luodaan saavutettavuuskriteeristö ja annetaan korkeakouluille valmiuksia oman saavutettavuusohjelman tekemiseen. Jalkautetaan tietoa korkeakouluihin.
  4. Pyritään edistämään korkeakoulujen saavutettavuutta muilla toimenpiteillä.

Kehitystyötä lähdettiin tekemään yhteistyössä useiden korkeakoulujen kesken. Työmuotona tämä osoittautui haastavaksi, mutta samalla asioihin saatiin useampia näkemyksiä ja niitä pystyttiin tarkastelemaan monipuolisemmin.

Saavutettavuuden selvittämistä

Hankkeen aluksi teimme selvityksen korkeakoulujen saavutettavuudesta tarkastelemalla niiden julkisia internetsivuja. Lähtökohtana tarkastelulle oli ajatus siitä, mitä tietoja hakuvaiheessa oleva opiskelija pääsee näkemään. Korkeakoulujen internetsivujen tiedot saavutettavuudesta ovat usein hajanaisesti esillä, käsitteet vaihtelevat ja tietoja on osattava etsiä oikeilla hakusanoilla.

Sähköisiin kyselyihin vastasi 1011 opiskelijaa, 216 opettajaa ja 44 johdon edustajaa. Opiskelijoiden mielestä kehittämiskohteita ovat yhteisöllisyys, opetuksen yksilöllisyys ja tukipalvelujen toimiminen. Opettajat kokevat tarvitsevansa enemmän tukea ja ohjausta saavutettavuusasioissa. Johdon kyselyssä korkeakoulujen saavutettavuuden nähtiin toteutuvan huomattavasti paremmin. Lisäksi hankkeen aikana selvitettiin mm. sitä, millä tavoin opiskelijan vamma tai rajoite vaikuttavat hänen opiskeluunsa ja millä eri toimenpiteillä korkeakoulu voisi opiskelua helpottaa huomioimalla nämä vaikutukset toimintansa eri osa-alueilla.

Seminaareja ja artikkeleja

Jo hankkeen alkuvaiheessa linjasimme, että hanketyöskentelymme on julkista ja työprosessia tehdään näkyväksi sen kaikissa vaiheissa. Samalla kun kerroimme työskentelystämme, saimme kuulijoilta myös arvokkaita käytännön vinkkejä siitä, mihin suuntaan työskentelyämme tulisi suunnata. Järjestimme koko hankkeen ajan koulutuksia, työpajoja ja webinaareja sekä kirjoitimme aktiivisesti artikkeleja työskentelystämme.

Korkeakoulujen saavutettavuustyön esteenä on ollut se, että saavutettavuuteen liittyvä termistö on ollut hajanainen. Käsitteitä on käytetty huolimattomasti ja useissa eri merkityksissä. Moni kuulijoista toi esille myös sen, että saavutettavuudesta käyty keskustelu on ollut niin vaikeaselkoista, että asioihin ennalta perehtymättömien on ollut mahdoton ymmärtää keskustelua, saati päästä siihen mukaan.

Osaamismerkit OHO!-hankkeessa

Kun hankkeessa järjestettiin paljon koulutuksia, päätimme kokeilla myös osaamismerkkejä koulutusten todentajina. Osaamismerkkiperheemme syntyi siten, että loimme kolme eri tasoista merkkiä:

  • saavutettavuusoppija
  • saavutettavuusosaaja ja
  • saavutettavuusagentti.

Merkit oli suunniteltu siten, että kynnys niiden hakemiseen olisi mahdollisimman pieni. Jo yhden webinaarin seurannasta ja siihen liittyvästä päivityksestä sosiaalisessa mediassa olisi siis ollut mahdollista hakea osaamismerkkiä.

Osaamismerkkejä käytetään muutamissa suomalaisissa korkeakouluissa jo hyvinkin aktiivisesti, mutta OHO!-hankkeen osaamismerkit eivät silti herättäneet suurempaa kiinnostusta. Monissa korkeakouluissa niitä lähinnä kummasteltiin ja aliarvioitiin, eikä merkkejä laajemmassa mittakaavassa innostuttu hakemaan.

Yksi syy osaamismerkkien tuntemattomuuden lisäksi saattoi olla myös se, että merkkien kriteerit olivat liian laajoja. Todellisuudessa ne mittasivat lähinnä osallistumista pikemmin kuin osaamista tai oppimista. Tämä saattoi olla omiaan pienentämään merkkien merkitystä ja arvoa.

Saavutettavuuskriteeristö itsearvioinnin välineeksi

Saavutettavuuskriteeristön tavoitteena on toimia korkeakoulun saavutettavuuden itsearvioinnin välineenä.

Kriteeristön teemoja ovat: toimintakulttuuri, johtaminen, fyysinen ympäristö, digitaalinen saavutettavuus, opetus ja oppiminen, tuki ja ohjaus, viestintä sekä opiskelijavalinnat. Kriteeristö suositellaan täytettäväksi ryhmän ollessa kasvotusten, eikä kaikkia osa-alueita kannata täyttää kerralla.

OHO!-hanke, ryhmätyö

Ideaalitilanteessa kriteeristöä täyttävät samanaikaisesti opiskelijat, opetushenkilöstö, muu henkilöstö ja johdon edustajat. On myös tärkeää varata riittävästi aikaa keskustelulle ja yhteenvedon tekemiselle saaduista vastauksista sekä tehdä tuloksista muistio, joka päätyy johtoryhmän tietoisuuteen. Näin mahdollistetaan asioiden kehittyminen korkeakoulun sisällä.

Mitä saatiin aikaan?

Saavutettavuusasian edistämiseksi korkeakoulutasolla tarvitaan toisaalta johdon tukea, resurssointia ja ohjeistusta. Yksittäiset konkreettiset edistysaskeleet tapahtuvat kuitenkin henkilötasolla. Jos henkilöstö ei ole sitoutunut saavutettavuuden edistämiseen, ei kehittymistä tapahdu.

OHO!-hankkeessa asiaa on lähestytty kahdesta näkökulmasta. Toisaalta keskustelua on käyty OKM:n ja Karvin sekä korkeakoulujen johdon kanssa, mutta painopisteenä on ollut myös henkilöstön edustajien tavoittaminen monipuolisesti ja heidän tietonsa lisääminen. On selvää, että koordinoitua saavutettavuustyötä tarvitaan korkeakouluissa vielä hankkeen jälkeenkin ja työhön on osoitettava riittävästi resursseja.

Työn tekeminen korkeakoulujen yhteistyönä on hedelmällistä, sillä näin saadaan esille erilaisia näkökulmia ja hanketoimijat voivat hankkeen aikana kehittää tuntuvasti myös omaa osaamistaan. Jos työtehtävät olisi jaettu korkeakoulukohtaisiin tehtäväosioihin ja työ olisi tapahtunut vain yhden korkeakoulun sisällä, ei vastaavaa oppimisprosessia olisi välttämättä tapahtunut.

Teksti: Heli Antila, lehtori TAMK, mukana OHO!-hankkeessa koko hankkeen ajan


OHO!-hanketta rahoitti OKM vuosina 2017 – 2019. Hanketta hallinnoi Jyväskylän yliopisto ja hankkeessa oli mukana kahdeksan yliopistoa ja kolme ammattikorkeakoulua. Hankkeen kolmannessa työpaketissa toimivat Turun yliopisto ja Tampereen ammattikorkeakoulu, Jyväskylän yliopisto, Hämeen ammattikorkeakoulu, Jyväskylän ammattikorkeakoulu ja Aalto-yliopisto.